Helmikuu, ulkona tuulee, sataa vettä ja on harmaata. Useimmat uudenvuodenlupauksia tehneet ovat jo retkahtaneet vanhoihin toimintamalleihin ja ehkä todenneet lupaukset turhiksi. Miksi näin, vaikka muutos olisi jotain hyvinvointia lisäävää?
Työssäni törmään usein siihen, että ihminen voi huonosti ja muutoksen avaimet olisivat ihan omassa taskussa. Vaikka kuinka auttaisin ne löytämään, ei muutosta aina tapahdukaan tai sitten se on kovin hidasta. Se harmittaa, koska haluaisin asiakkaalleni kaikkea hyvää, mitä elämä voi parhaimmillaan tarjota. Mutta jos muutos olisi helppoa, niin eivätkö kaikki pystyisi elämään tasapainoista, tervettä ja hyvinvoivaa elämää, jos vain olosuhteet suinkin sallisivat? Ei kai minullakaan olisi sitä muutamaa ylipainokiloa kannettavanani?
Muutos voi olla äkillinen ja pakotettu. Se voi olla työpaikan menetys, läheisen menetys, ero, sairastuminen. Toki muutos voi olla positiivinen kuten uuden suhteen luominen, uusi koti, lapsen saaminen. Stressitutkimuksessa muutos nähdään aina kuormittavana tekijänä, vaikka se olisi positiivinen. Näitä muutoksia en ajatellut tässä pohtia, vaan enemmänkin sellaista muutostarvetta, mikä tulee siitä, että voi jotenkin huonosti. Voi tietysti ajatella myös, miksi kaiken pitää muuttua. Nykyään työelämässä hoetaan, että pysyvää on vain jatkuva muutos. Se tuntuu välillä työntekijöiden harhauttamiselta. Ei kaikkea aina olisi tarvetta muuttaa, mutta muutosvastarinta halutaan pitää matalalla ja siksi näin perustellaan turhiakin muutoksia. Moni asia olisi tehokkaampaa tutulla tavalla tehtynä. Mutta ehkä siitä joskus toiste.
Olen miettinyt lähinnä elämäntapamuutoksia viime aikoina. Vahingollisia toimintatapoja tai itsensä suojaamisen puutetta. Ulkopuolisena on helppo ihmetellä, miksi ei vain muuta sitä tai tätä tapaa. Miksi ihmiset syövät liian vähän, liian paljon, liian epäterveellisesti, ovat vahingoittavissa ihmissuhteissa, juovat liikaa, nukkuvat liian vähän, elävät sekasotkun keskellä, ajattelevat itsestään kielteisesti, eivät osaa nähdä positiivisia asioita? Haluaisin olla auttamassa näissä muutoksissa.
Psykologian opinnoissa professori Risto Vuorinen korosti sitä, miten ihmisellä on itsemääräämispyrkimys, tarve autonomiaan ja kaikki toiminta pyrkii tukemaan tätä. Myös se vahingollinen toiminta. Hölmökin käyttäytyminen selittyy sillä, että ihminen saa mielihyvää siitä, että hänen minäkokemuksensa säilyy eheänä. Langat ovat omissa käsissä ja kontrolli pysyy, vaikka se veisi hengen. Muutos vaatisi paljon psyykkistä työtä. Sanonta tuttu on turvallista pitää siis hyvin paikkansa. Saman selityksen saa aivotutkimuksen puolelta toisen professorini Veijo Virsun opettamana. Aivot muokkaantuvat kyllä, mutta käytetyimmät hermoyhteydet vahvistuvat ja se, että ne muuttuvat, vaatii paljon toistoa.
Muutos vaatii siis paljon työtä ja sitä ei niitä uudenvuodenlupauksia joulupöhnän jälkeisessä katumustilassa oikein muisteta. Muutosta tukemaan tarvitaan apujoukkoja. Ihan ensimmäiseksi tarvitaan tarpeeksi kova halu muutokseen, ns. pakottava tarve. Lisäksi tarvitaan selkeä suunnitelma. Minkä pitää muuttua ja miten muutos voidaan toteuttaa eli käytännön askeleet. Kannustimet eli palkkiot lisäävät onnistumisen mahdollisuutta. Henkinen tuki eli muut ihmiset ovat usein korvaamaton apu muutoksessa. Mutta se oikea muutostyö tapahtuu tässä ja nyt. Pitäisi aina olla se mielessä, että meillä on vain tämä hetki. Juuri nyt minä teen jonkin valinnan, josta kenties seuraa jotain. Valitsen sohvan enkä ulkoilua liukkaalla harmaalla säällä. Voisin valita sohvan sijaan jumppatuokion sisätiloissa. Mutta jos valitsen sen sohvan, niin toivottavasti teen sen ihan hyvällä omallatunnolla. Negatiivinen minäkuva ei edistä muutosta mihinkään, se vain lannistaa. Siksi muutokset kariutuvat usein hyvän alun jälkeen. Ensimmäinen epäonnistuminen saa ajattelemaan, että peli on menetetty. Kuitenkin joka hetki on taas uusi valinnan paikka. Pitää muistaa unelma eli lopputulema, mutta ei niin, että sen pitäisi olla jo nyt näkyvissä, vaan tehdä niitä pieniä askeleita siihen suuntaan.
Jos muutos vaatii jostain luopumista, niinkuin usein on, niin pitäisi miettiä mitä tilalle. Jos täytyy astua tuntemattomaan, niin silloinkin, meillä on vain tämä hetki. Huomisesta ei kukaan tiedä. Ja lohdutukseksi voi kuunnella vaikka Haloo Helsingin Vapaus käteen jää. Siinä sanotaan, että huominen on joskus monen vuoden takainen. Vaikka siis pelottaa, niin kohta se uusi tuntematon on mennyttä. Uusi muuttuu historiaksi.
Ja lopuksi tällainen tunnin muutos. Nämä ovat arkipäivän virkistäjiä, vaan miksi joskus niin vaikea tarttua tähän(kään) muutokseen?
